Alkuviikko vierähti käyntiin aurinkoisia kelejä hartaasti toivoen. Välillä sataa, mutta kuurot on paikallisia. Eilen tässä kotona satoi kuin saavista kaatamalla ja isäntä oli samaan aikaan kaatamassa heinää kahden kilometrin päässä, jossa ei ollut satanut pisaraakaan. Meidän 1000 rehupaalin tavoite on niin armottoman kaukana, että nyt on pakko tehdä paaleja riskilläkin.

Aamulla isäntä lähti jo varhain heinän kaatoon ja me akat alettiin tekemään pahoilaisenhilloa. On muuten lasten suosikkipuuhaa tuo nicer dicerillä pilkkominen. Siinä silppuuntuu helposti lähes kaikki pehmeä, mutta toki alkuvalmisteluissa on näperryksensä. Jätettiin hillot hellalle porisemaan ja lähdettiin lasten kanssa katsomaan, mitä navettaan kuuluu. Hieman meinaa olla haastavaa navetalla tekeminen kolmen lapsen kanssa, mutta naapurin täti tuli (kerrankin) juuri sopivasti lapsia katsomaan  jolloin sain pikaisesti siivottua ketat. Pojat alkoivat rakentamaan robottia pihalla olevista romuista ja pieninkin apulainen meni hämähäkkikeinuun istuksimaan ja laulelemaan muumilaulaja, samalla kun vieressä lappasin rehua navetalle. Aika ihanat oli paholaishilloaromit, kun sisälle kotiuduttiin...

Mutta se pienen miehen suuri tuska...

Neljä vuotias pieni mies järkyttyi kovasti, kun löysin iltapäivällä pihasta traktorin renkaan jäljestä pienen pesästä tipahtaneen linnunpoikasen. Hetken tilannetta sivusta seurattuani ei emoa näkynyt. Lapset tulivat katsomaan ja kovasti olivat ihmeissään.

Linnunpoikanen välillä sätki ja tärisikin kastuttuaan sateessa, joten siirrettiin se lapiolla sivummalle talon viereen, jossa linnunpesiä näyttää olevan. Siinä pojat ihmetteli, että mitä nyt tapahtuu ja tuli puheeksi, että linnun poikanen ei välttämättä selviä. Se saattaa olla vioittunut,kun on niin korkealta tipahtanut. Seuraavan tunnin 4-vuotiaan naama näytti tältä:

Isännän kanssa tultiin harmikseni siihen lopputulokseen, että olisi armollista lopettaa poikasen kärsimykset sillä se oli vaurioitunut ja pahasti kylmissään. Niinpä linnunpoikanen hävisi talon vierustalta. Vaikka tässä vaiheessa huijasin itkuista poikaa, että lintuemo oli siitä saattanut käydä poikasensa hakemassa, ei itku helpottanut. Oli kuulemma niin kamalaa, miten poikanen oli saattanut tipahtaa niin korkealta pesästä ja se olisi vaikka saattanut katkaista jalkansa...  No olihan se toki harmillista minunkin mielestä.

6-vuotias järkeili, että ei se emo niin isoa poikasta olisi saanut pesään vietyä, vaan sen olisi napannut rotta tai kissa... Ja taas yltyi pikkuveljen huutokonsertti.

Onneksi tilanteen pelasti mustikkarasioidensa kanssa saapunut lasten mummu, joka tuli illaksi lapsia vahtimaan. Pikkulinnun karmeasta kohtalosta järkyttynyt pikkuihminen oli jo onneksi ennen lähtöämme hyvissä fiiliksissä.

Kun iltasella kotiuduttiin, oli mummu ja lapset lähtenyt ranrasaunaan. Matkalla niitä moikkaamaan huomasin kuraisella rantatiellä sorkan jälkiä. Mistään ei löytynyt syyllistä , joten oletettavasti oli luikkinut aitaukseen takaisin samaa reittiä mistä oli tullutkin. Kummastutti vain, kun mistään ei ollut aita rikki. Ehti tulla jo pimeää, kun varmuuden vuoksi lähimetsässä kahlattiin isännän kanssa karkuria katsellen. Sen jälkeen reippailtiin yhdessä iltanavetan hommat ja mentiin kahdestaan rantasaunaan.

Huomenna jatkuu paalaukset ja nyt kiireesti mammimaan. Hyvää yötä!