Meillä on ollut täällä taas aika hektinen viikko meneillään. Vanhin tänään ollut eskarissa, nuorin pyhäkoulussa ja keskimmäinen meni aamulla mummon luokse kyläilemään. Odoteltiin aamupäivällä teurasautoa saapuvaksi ja samalla  odotellessa ehdin istahtaa hetkeksi koneelle ja kirjoittaa tännekkin muutaman sanasen. Kyllä onkin vähiin jäänyt viimeaikoina kirjoitteut, vaikka paljon on kivoja asioita sattunut, joista teillekkin voisin muutaman sanan kirjoittaa, mutta kiirettä piisaa ihan liikaa joka päivälle. Maanantaina vietettiin tyttöjenpäivää ja neiti halusi siivota ja kuvata kukkia. Saatiin muuten ystävänpäivänä myös kauniit huovutetut sydämet, jotka koristaa tulppaanipuskaa.

torstai.jpg

Olen paininut kirjanpitoa tehdessä monena päivänä ja todennut että minusta ei voisi ikinä kyllä tulla kirjanpitäjää tai mitään muutakaan, jonka työnkuva olisi istua päivät näyttöruutua tuijottaen. Ei vaan toimi kohdallani. Selkä ei tykkää, perse putuu... Kaikenlisäksi vanha pöytäkone kehtasi olla lähtemättä käyntiin ja isännyydellä oli työn ja tuskan takana saada siihen uudelleen eloa. Vanhan rouskun reistailu aiheutti myös ylimääräistä ahdistusta, sillä kaikki valokuvat ja keskeneräiset valokuvakirjat on sen muistien kätköissä. Valokuvia toki laitettiin ulkoiselle kiintolevylle, mutta operaatio keittokirja ja viime kesän vielä keskeneräiset valokuvakirjailut ovat edelleen koneen syövereissä, eikä minkäänlaista käyntiinlähtötakuuta sillä ole enää olemassa. Ei kiva.

Kuntosalilla on kaverin kanssa käyty ja samalla reissulla uimassakin. Pääsin testaamaan ystävänpäivälahjaksi saamani treenikassin hyvillä tuloksilla. Polarin aktiivisuuskello/mittari/renneke, mikä lie, tuo kovasti innostusta treenaamiseen ja jos vähän vaivaa jaksaa nähdä, päivän liikuntaprosentit ylittyy helposti päivittäin ja salireissulla 200-prosenttisesti, jos täysillä viuhtoo menemään.

polar1.jpg

Isännyyden kanssa tulee joka ilta seurailtua liikunnan määrää. Nyt niinä päivinä, kun pakon edestä on tullut koneella istuttua enemmän, jää oman mittarin lukemat hyvinkin heikoiksi jos ylimääräistä panostusta ei iltasella vielä tee.

polar.jpg

Eskarilainen viettää huomenna 7-vuotissynttäreitä ja viikonlopuksi onkin ekat kaveribileet tiedossa. Kutsukortteja kun väsäiltiin, oli eskarilaisen omaluokka, ykköset ja kakkosluokkalaiset kutsuttujen listalla. Pieni kyläkoulu kun on kyseessä, ei oppilaita kuitenkaan ole paljoa yli kymmentä. Huomenna siis juhlitaan pienimuotoisesti perheen ja kummitädin kesken ja lauantaina sitten talo on täynnä vilinää.

Maanantain punnitus muuten ei tuottanut alkuunkaan toivottua tulosta. Ketokarppauksesta kun päätin hieman höllätä ja otin mukaan raejuustot, rahkat, tomaatit ja omenat oli paino noussut kaksi kiiloa viikontakaisesta. Ei hyvä, mutta toki tiedän sen nestettä olevan, sillä noilla lisäyksillä ja tällä liikuntamäärällä ei kovin paljoa ainakaan rasvaa kroppaan imetä. Mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavien viikkojen punnitukset tuo tullessaan. Viikonloppuna olen kutsunut muutaman ystäväpariskunnan meille syömään ja ajattelin samalla pitää itsekkin yhden "vapaan" ruokailun siinä samalla ja antaa uutta potkua painonpudotus projektiin herättämällä aineenvaihdunnan tehokkaasti käyntiin.

Haettiinhan ne sonnitkin ja nätisti narussa kävelivät auton kyytiin. Haikeaahan se on niitä saattaa viimeiselle matkalle. Välillä autoon laitto oli jo helpompaakin, mutta "suurien persoonien" lähtiessä kyllä kurkkua kuristaa. Tänään yksi sonneista oli kooltaan niin iso, että se tekee varmaan ennätykset kasvussa meidän tilalta lähteneistä nuorista sonneista, kun siitossonneja ei oteta laskuihin mukaan. Nimi sillä oli Limu ja se oli niin hellyyttävän kiltti ja lapsetkin rakasti. Kyllä siinä teuraskuljettajat ihmettelee, kun käyn joka lähtiän aina halaamassa ja hyvästelemässä erikseen... Ja voitte kuvitella sen tunteen, kun auton perävalot näkyy pihatiellä. Ilman kyyneleitä siitä  ei selvitä. En tiedä totunko siihen koskaan ja toisaalta tarviiko siihen tottuakkaan...

sonni.jpg

Ps. Meillä lapset innostui ihan hirmuisesti hiihtämisestä. Itse olen sukset jalassa ollut viimeksi ala-asteaikoihin. Silloin päätin, että ikinä en tule enää suksimaan, mutta niinpä se aika saa mielen muuttumaan, eikä ikinä pitäisi sanoa "ei ikinä." Nyt jopa mietin asentaisinko isännän metsäsukset kiinni kengänpohjiin ja tekisin lapsille hieman latua pihapeltoon. Tiedä vaikka polarin mittarin ansiosta innostuisin itsekkin!

Kivaa pakkaspäivää kaikille!