Meidän kissa, 16 vuotias, vanha herra Dino on ollut jo parinviikon ajan selvästi erilainen, kuin ennen. Jatkuvaa veden lipitystä ja laihtunutkin reippaasti jo ennestään sutjakka reppana on. Myös jatkuvan juomisen vuoksi pissaa on ollut vähän joka paikassa. Epämiellyttävin yllätys on tullut vastaan puhtaita pyykkejä kaappiin viikatoidessa. Se kissanpissan pistävä haju, tiedätte varmaan... Ei niitä elämän parhaita hetkiä. Kuitenkin kissa oppi hiekkalaatikolle kerrasta, vaikka ei koko mittavan elämänsä aikana ole laatikolla vieraillutkaan. Kehityskelpoisuutta vielä siis löytyy.

Tänään kuitenkin vietiin kissa tohtorille katsottavaksi. Olin jo valmiiksi googletellut mistä olisi voinut olla kyse, mutta sokeritauti, virtsakivet ja kilpparihäiriöt eivät olleetkaan viimeaikaisen oudon käytöksen syyt. Onneksi lääkäri oli taitava, joka verikokoiden perusteella osasi heti tehdä oikean diagnoosin. Munuaisarvot olivat tosi korkeat. Kaksi vaihtoehtoa; kissan lopetus tai ruokavalion täysivaltainen muutos ja kissan lopun elämää kestävä tablettihoito. Ennuste huono. Munuaisten toimivuuden loppuminen on yleisin syy vanhojen kissojen lopetuksiin. Itku kurkussa päädyttiin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Terkennettakoon, että mies pysyi tyynenä, mutta minä herkkäluontoisena en pystynyt kyyneleitäni yrityksistä huolimatta pidättämään. Uutisten kuuleminen oli rankkaa, vaikka toki jo tiesinkin, että kaikki ei ole kunnossa. Jos kissa olisi selkeästi ollut kipeä ja kivulias, olisi kissalle annettu viimeinen piikki, mutta ei ole montaa päivää kun se kurvaili täyttä rallia lasikuulan perässä keittiön lattiaa pitkin. Kissa siis jo ikänsä puolesta ollut meillä kauan ja kiintymys siihen on valtava. Ja se valtava kiintymys korostuu entisestään vielä tilanteessa, jossa uhkana on rakkaan kissan menettäminen lopullisesti.

Apteekin kautta, antibioottiikuuri ja tablettipaketti kainalossa kotiin. Kissaa pidettiin sokerimittauksen vuoksi ruoatta koko aamu, ja uudet, hävyttömän arvokkaat munuaisiavikaiselle tarkoitetut ruaoat eivät olleet yhtään menestys. Monta kertaa kävi kissa uusia eväitä haistelemassa ja pettyneen näköisenä vesikupin kautta kömpi takaisin meidän sänkyyn nukkumaan. Sama kierros monta kertaa peräkkäin. Lääkkeen antaminen oli vähintäänkin haastavaa, väkisin joutui tabletin laittamaan monen sylkäisyn jälkeen, antibioottiakin sai suupielestä sylkäistyä pois. Lopputuloksena isännällä käsi veressä, onnettoman näköinen kissa ja vielä onnettomampi minä.

Päässä myllertää ajatuksia; onko tässä järkeä? Olenko todella niin itsekäs, että menettämisen pelossa haluan venyttää kissan elämää?  Itkeä tirautin puhelimessa äidillenikin ja hän oli vahvasti sitä mieltä, että olisi ollut väärin lopettaa kissa ennen kuin lääkkeiden tepsivyyttä olisi edes kokeiltu. Toisaalta olen täysin samaa mieltä, mutta silti jäi mietityttämään, teimmekö oikean ratkaisun. Lääkkeet ja uudet ruoat ovat kalliita, mutta niinkuin mieskin sanoi, ei kissan arvoa voi mitata rahassa. Se on ollut täällä maatilallamme jo niin kauan töissä hiiri- ja rottakannat tehokkasti kurissa pitäen, että olemme sille kaiken mahdollisen hoidon velkaa, tottapuhuen sillä on pidempi historia tässä talossa, kuin minulla. Kunhan vain sitten oikean ajan koittaessa osaisimme päästää irti. Mutta mistä tietää, milloin on se oikea hetki, että yrittäminen ei kannata?

Kymmenennen, kissan pettyneen kupillakäyntikierroksen jälkeen, annoin vanhaa ruokaa hieman uuden ruoan sekaan. Punnitsin kupin ja sieltä oli hävinnyt muutama kymmenen grammaa, tarkalleen ottaen 38g. Hiphei. Ehkä tästä vielä noustaan ja kissa oppii uusiin eväisiinsä. Isäntä oli sitä mieltä, että kokeillaan nyt kuukausi lääkkeitä ja uusia ruokia ja uusinta verikokoissa katsotaan onko arvot laskeneet. Jos eivät, niin sitten annetaan kissan siirtyä autuaimmille hiirimaille. Ja toki aikaisemminkin, jos tilanne merkittävästi huononee.

Lapset kysyivät, mikä äitiä itkettää? Kerroin Dinon tilanteesta ja sanoin, että Dino on jo niin vanha, että sillä saattaa olla aika perheessämme käymässä vähiin. Siihen 4- vuotias tokaisi, että jäähän meille vielä Rocky ja Rambo, jos Dino kuolee. Toinen kysyi, että syödäänkö Dino? No ei tietenkään syösä, vastasi toinen. Mutta siihen kysymyksen esittänyt  poika totesi, että ainahan meillä syödään itse kasvattamaamme lihaa. Tästä syntyi ihan mielenkiintoinen keskustelu kuolemasta ja siitä, miten se sydän pysäytetään siellä eläinlääkärissäja voidaanko niin tehdä ihmiselle ja miksi eläin ei osaa kertoa, mihin sitä sattuu ja kuinka paljon. Voitte vain arvata tuollaisten kyselyikäisten lapsukasiten kysely tulvaa. Ihan kaikkeen ei keksitty edes vastauksia, vaikka mietittiin asioita usealta eri kantilta. Oikeastaan oli hyvä, että asia tuli jo nyt puheeksi, kun Dino vielä keskuudessamme on. Aisa ei ole sitten ihan vieras, kun hetki jossain vaiheessa koettaa. Kuoleman kysymykset on kyllä haastavia, eihän tässä aikuisenakaan osaa tietää, mitä sitten oikeasti tapahtuu ja mihin mennään. On meillä muutama navetan asukki jouduttu lopettamaan ja silloin ollaan pienimuotoisesti näitä keskusteluja lasten kanssa käyty, yhtään ihmistä lähipiiristä emme ole menettäneet lasten elinaikana, ennen lasten syntymää kylläkin.

Tosiasia on, että meidän koiratkin alkaa olla jo vanhuksia. Koiraveljesten mittareihinkin on kertynyt jo kohta 13-vuoden kunnioitettavat lukemat. Tällä hetkellä ne kuitenkin ovat ihan hyvin voivia ja terveen oloisia. Onneksi. Jo pelkkä ajatus niidenkin luopumisesta jossain vaiheessa kuristaa ja puristaa jo nyt kurkusta. Ehkä niitä asioita ei kuitenkaan kannata liikaa miettiä ja surra etukäteen. Eläinrakkaana ihmisenä luopuminen vain on aina vaikeaa. Eikä noiden teuraaksi kasvatettavien eläintenkään laitto autoon helppoa ole, siihen ei koskaan totu, mutta jossain vaiheessa se hieman helpottaa, kun ymmärtää niiden kuitenkin olevan tuotantoeläimiä. Kuitenkin jokainen 18 kuukauden ikäinen poislähtevä sonnipoikakin on meille tärkeä yksilönä, mutta eihän niihin niin paljon ehdi kiintyä, kuin lemmikkeihin. Tai lehmiin, joiden kanssa vietät aikaa vuodesta toiseen ja jaat poikimisen ilot ja valittevasti joskus surutkin vuosien ajan.

Onko sinulla minkäänlaisia kokemuksia kissan munuaisvaivoista? Nyt olisi kaikki tieto tervetullutta. Vaikka mahdollisuuksia ei ole parantua, niin onko korkeita munuaisarvoja saatu oikealla hoidolla laskemaan?