Tämä kuva ehkä vuodelta 2008 ja kovasti ollaan rupsahdettu vuosien saatossa jo kumpainenkin. :)

000tarja%20ja%20min%C3%A4.jpg

Tässä päivässä oli aineksia yhteen elämäni haikeimmista päivistä, sillä tilaamani  teurasauto ajoi pihaan ja yhdeksi kyytiin lähtijäksi oli ilmoitettu se kaikista tärkein ja rakkain lehmävanhuksemme Tarja. Jo kesällä tiesin tämän päivän koittavan vielä tämän syksyn aikaan, sillä Tarja oli lehmistä ainoa jota ei enään edes astutettu. Vanha luiseva kanttura, mutta niin mahtava persoona jonka kanssa vuosien saatossa on menty yhdessä niin ylämäet ja alamäet. Itseasiassa se on tähän meidän tilalle ensimmäisenä saapunut liharotuinen hieho. Sonnipoikia oltiin tilattu tasaisin väliajoin tilan pidon ensimmäisinä vuosina ja välittäjä toikin meille 4 kipaletta liharotuisia hiehoja kasvatukseen. Yksi niistö oli arvatenkin Tarja. Lihaksihan ne piti kasvattaa, mutta toisin kävi. Hyvin nopeasti rakastuin pikkuiseen Tarjaan, jonka emo oli kuollut poijiutuksessa ja alku oli ollut muutenkin haastava. Se kiintyi ihmiseen enemmän kuin lajitovereihinsa ja siitä tuli sellainen lempparivasikka, joka oli mukana rantasaunalla ja pihanurmikkoa parturoimassa. Ensin talutin sitä aina riimussa ja kun se perässä seurasi kuin hai laivaa, aloin pitämään sitä vapaana. Kun hiehot olivat kasvaneet puolitoista vuotta myöhemmin teuraskypsiksi ja vuorossa oli aina yhtä epämiellyttävä teuraskyydin soittelu, painin ekan kerran sen poislaiton kanssa. Ja niinkuin arvata saattaa se ei kuitenkaan lähtenyt silloin pois vaan ostettiin ensimmäinen, valtavan kokoinen (ja äkäinen!) siitossonni Santtu ja siitä hetkestä vaihtui tuotantosuunnaksemme emolehmätuotanto. Kiitos tästä kuuluu Tarjalle. Samana syksynä muutama kuukausi myöhemmin sullouduttiin kuljettajan kanssa eläinkuljetusautoon ja haettiin sekalainen seurakunta emolehmiä Oulusta ja Porista. Ensimmäiset vasikat syntyivät keväällä 2006 ja poikimisen aloitti komeasti Salvia terveillä kolmosvasikoilla. Siitä lähtien Tarja on poikinut vuosittain komeita vasikoita ja sen emo-ominaisuudet on olleet (toista kaksosvasikkaa lukuunottamatta) poikkeuksellisen loistavat. Vuonna 2015 se siis poiki kaksoset Minnin ja Marion, mikä koitui hieman sen kohtaloksi. Se joutui kahta imettäessään ikäänsä nähden liian koville ja laihtui ylimääräisestä ruokinnasta huolimatta melkoiseksi nahka-luu kasaksi. Tai ainahan se on laihan puoleinen ollut, ihan eri sorttinen kun meidän anguksenpallerot. Ja vaikkei se koskaan mikään näyttävän emolehmän perikuva ole ollutkaan, se on perittänyt suurella maitoisuudellaan joka syksy punnittavan vasikkaporukan suurinpia yksilöitä. Nyt viimeiseksi vasikaksi sille jäi komea ja poikkeuksellisen kesy sonnipoika Nuoli. Hassu sattuma myös on, että joka toinen sen poikima vasikka on ollut musta ja joka toinen valkoinen. Alapuolella näkyvä musta jäi viimeiseksi.

tarja1.jpg

Itse ihanuus on vaaleanharmaa -valko laikkuinen kaveri, jonka päässä, mahtavien sarvien alapuolella on koko otsan kokoinen valkoinen sydän. Se sydän meinasi saada tänään teurastamolla pultin otsaan, mutta toisin kävi. Ei pystynyt.

tarja2.jpg

Menin aamulla huonosti nukutun yön jälkeen sille viemään viimeistä pussillista leipää ja halaamaan sen karkeaa turkkia. Itseasiassa vein sille kaikki leivät, mitä keittiöstä löysin sillä me muut saataisin lupa selvitä pelkällä näkkärillä. Halasin, silitin ja kiitin sen olemassaolosta, vuosien saatossa vietetystä yhteisistä ajoista, tärkeistä hetkistä ja lukuisista muistoista. No voitte arvata, että siitä reissusta ei kuivin silmin selvitty. Lähdin sisälle päin ja koitin ajatella positiivisesti sitä, että siltä jää kuitenkin 5 jälkeläistä meidän karjaan sen sukua jatkamaan. Puoli tuntia sen jälkeen isännän kännykkää soi ja teurasauton kuljettaja sanoi tulevansa kymmenen minuutin kuluttua. Juoksin harmaa villatakki liehuen, crocsit kintuissa navetalle ja siellä se jo pötkötteli märehtien olkikasan päällä vasikka vierellään. Halusin ottaa siitä muistoksi vielä viimeiset kuvat. Menin sen pään viereen istumaan ja se laittoi päänsä syliini. Sonnivasikan roikale tuli minua leikkimielisesti siinä vaiheessa puskemaan, jolloin Tarja pökkäsi sen sarvellaan sivummalle. Oli niin valtava kuristus kurkussani, että päätin ettei tämän lehmäystävän aika ollut vielä. Järki sanoi ihan toista, mutta nyt elettiin täysin tunteiden varassa, joulukuun ensimmäinen päiväkin vielä kaiken muun lisäksi.

Isännän mielipidettä vielä kysyin kun se hetken perästäpäin saapui navetalle. Onneksi vauvat nukkuivat riippukehdossa vierekkäin kuin pienet porsaat ja isäntä oli asentanut niille itkuhälyyttimen. Kysyin, mitä mieltä se olisi, jos Tarja jäisikin vielä. Sanoi että: "Sun lehmä, saat ihan itse päättää sen kanssa mitä haluat. Samallahan se tulee hoidettua, kuin kaikki muutkin. " Mietti vaan, että mitähän teurasauton kuljettajat asiasta tuumaavat, sillä sille oli jo autossa varattu paikka.

Auto ajoi pihaan ja teurasmiehet tulivat noutamaan eläimiä. Viereinen ketta tyhjeni kokonaan ja totesin heille silmät punasena, että tämä seuraavan ketan vanha rouva ei olekkaan lähdössä kyytiin ennakkoilmoituksesta huolimatta.  Mahdoin olla näky kaamea näky, sillä olemus oli muutenkin räjähtänyt ja sen lisäksi Tarja oli nuollut naamani, josta seuraa aina allergiareaktio ja koko naama menee punaiseksi. Lisäksi punaiset silmät itkemisestä. Siinä hetken hämmästelivät ja totesivat, että ei viedä sitten. Onneksi niiden käynti ei kuitenkaan turha ollut, sillä kyytiin lähti lihaksi kasvatettua nuorisoa kuitenkin. Enään se ei siis ole jatkossa varsinainen tuotantoeläin vaan meidän ensimmäinen ja viimeinen eläkeläislehmä. :)

Tää ei lähde mihinkään.

tarja.jpg

Ja niin auto poistui pihasta ilman yhtä kyytiläistä. Tarja saa nyt jäädä viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Enään se ei tule poikimaan, mutta keväällä saa lähteä hiehoporukan kanssa laitumille, niille talon tapoja opettamaan. Tottapuhuen hiehoporukka ilman johtajaa on aika arvaamaton , mutta kun seassa on edes yksi lehmä niin johan ovat paljon selväpäisempiä koko lauma. Pihalehmäksi siinä muuten olisi hyvät ainekset, mutta kovin lapsiystävällinen se ei ole ja tulisi varmasti perässäni tupaan sisälle, jos ovi jäisi raolleen. Tokikin myös ongelmia aiheutuisi, jos siitossonni Messinki saisi siitä kiimanhajuja sieraimiinsa.

000lehm%C3%A4.jpg

Tarjalla on meidän lehmälauman komeimmat sarvet ja moni eläinlääkäri vuosiensaatossa on niitä haaveillut sahaavansa poikki. Sarvet se on kuitenkin saanut pitää ja lehmäksi osaa käyttää niitä yllättävänkin järkevästi. Kerran muistan sen tosin käyneen evästämässä pyykkitelineen alta mehevimmät ruohotupsut ja kun se käveli ikkunan alitse sen sarvissa roikkui pyykkinarulta takertuneita pyykkejä isännän kalsareista minun uimapukuun. :)

Yläpuolella ja kaikki alla olevat kuvat viime ja sitä edelliseltä kesältä.

000lehm%C3%A41.jpg

Ei ollut näin karjankasvattajana ammatillisesti mikään uran huippuhetki, mutta henkilökohtaisesti tämä homma meni juuri niinkuin pitikin, oli suorastaan riemuvoitto! Nyt jo hymyilyttää ja päätös tuntuu kaikki järkiseikatkin huomioiden oikealta. Taisi isännälläkin olla aikamoinen kiintymyssuhde kyseiseen eläimeen, sillä kuvittelin hänen viimeistään puhuvan minulle asiassa järkeä, mutta toisin kävi. Jos kohta 13- vuotiaalla Tarjalla vanhuudenvaivoja alkaa näkymään, niin sitten se lähtee muitta mutkitta vihreämmille laitumille. Toiveissa olisi saada sille vielä massaa luiden ympärille ja uskon sen onnistuvan, kun sen imetystaival loppuu, eikä sen enään tarvi uutta vasikkaa kasvattaa. Toivottavasti se ei masennu ensi kesänä, kun sillä ei ole sitä omaa pientä karvakorvapalleroa hoidettavanaan, mutta täytyy sille kehitellä virikkeitä ja muuta puuhastelua vanhoille päiville. Jatkossakin tiedän, mihin vien kaikki kuivuneet leivänkoppurat.

Alla vielä muutama kuva Tarjasta ja sen meillä karjassa olevista jälkeläisistä.000.jpg

Irina

000lehm%C3%A46.jpg

Jasmin (kuvan pitkäsarvi)

000.jpg

Lumipallo, joka harvoja Tarjan sarvettomia jälkeläisiä

000lehm%C3%A45.jpg

Nysäsarvinen Hapsu

000lehm%C3%A44.jpg

Ja Tarja vuosi sitten kesänä vasikkansa Minnin kanssa.

Eilen tästä vielä puhuin kahden ystäväni kanssa ja tänään sainkin soittaa hieman erilaiset uutiset kummallekin. Oi sitä onnea ja iloa. Ja olisihan tässä ollut ainekset hyvinkin haikeaan ja surulliseen joulukuuhun. JOmenilla ja porkkanoilla koristellun joulukuusen lupasin viedä Tarjalle navettaan, vaikka ei se sen hampaissa montaa minuuttia tuhisekkaan.

Tänään voin mennä hyvillä mielin nukkumaan toivoen Tarjalle hyviä ja terveitä päiviä ja paljon lisää meille yhteisiä kokemuksia muistojen arkistoon. On se vaan minulle elämää suurempi lehmä ja niin kertakaikkisen RAKAS. <3