Toinen mummuni seuraa elämäämme jo pilvien toiselta puolelta. Toinen on vielä vahvasti pelissä mukana iän mukanaan tuomista kivuista ja kolotuksista huolimatta. Kuinka ihana aina onkaan nähdä ja useamminkin näkisin mielelläni. Soiteltuakin tulee liian harvoin. Nyt lupaan olla siinä asiassa kiireistä huolimatta ahkerampi.

oo%20mummu.jpg

Mummuni on yksi kolmesta sukulaisesta, joihin minulla on nykyään tosi vahva yhteys. Hän on ihminen,joka ymmärtää touhujani maalaistalon emäntänä ja yleensäkin elämässä. Hän on itsekin aikanaan työskennellyt karjan kanssa, vaikka toki työ on ollut silloin täysin erilaista. Kuitenkin ymmärrystä löytyy. On jaettu lukuisia kertoja elämän iloja ja suruja. Tuntuu, että lähellä on ihminen, joka ymmärtää asian jo pelkästä katseesta. Tiedättekö, mitä tarkoitan?

Juuri tältä mummulta olen perinyt kiinnostuksen kasveihin, ruoanlaittoon ja käsitöihin. Kaikki lapsuuteni kesät vietin mummuni ja hänen  miehensä Acen luona Jämsässä ja Keuruun Pihlajavedellä. Oltiin rankametsässä, istutettiin mansikoita, uitiin kylmässä joessa monta kertaa päivässä, käytiin kalassa ja touhuttiin kaikkea mahdollista. Kaikkea, mikä ei ollut kaupungissa mahdollista. Opeteltiin myös tanssimaan ja kierrettiin lähellä olevia lavoja. Myös rakkain lapsuudenystäväni oli monesti menossa mukana.

Oli aika hellyyttävä hetki, kun käveltiin kasvihuoneella ja meidän pikkuneiti halusi välttämättä kävellä mummun kanssa käsikädessä. Siis isomummunsa. Siinä kaksi, neljän eri sukupolven edustajaa ihmetteli kesäkurpitsantaimia käsikädessä ja minä nieleskelin kyyneleitä taka-alalla. Kameraa ei ollut siinä hetkessä lähettyvillä, mutta sen hetken talletan muistojen lokeroon ikuisesti.

Toivottavasti edessäpäin on vielä monia vuosia. Lisää ilon -ja onnen kyyneleitä. Niitä aina riittää, kun tavataan.