Tiedossa tämä oli jo hieman pidemmän aikaa, mutta kun se viimeinen päivä osuu sitten kohdalle niin kyllä se vaan vaikeaa on. Luopumisia meillä tulee tänä syksynä vielä enemmänkin, sillä lähi viikkoina tulee aika saattaa myös meidän ihan ensimmäinen emolehmä ja ehdottomasti rakkain sellainen, Tarja viimeiselle matkalleen. Myöskin koirilla alkaa olla jo niin paljon ikää ja hieman vanhuuden vaivojakin, että niidenkään kohdalla ei enään puhuta useammista vuosista vaan lähinnä siitä näkevätkö ne vielä seuraavan talven tai kesän... Kuurot höppänät, meidän lemmikkieläkeläiskaartin viimeiset edustajat.

Niinkuin moni jo facebookin kautta huomasikin, tuli meidän rakkkaan Dino-kissan aika lähteä vihreämmille ja hiiripitoisimmille metsästysmaille. Elämään mahtuu niin iloa, kuin suruakin. Saamista ja luopumista. Näiden molempien tunteiden ääripäät saatiin kokea kolmen viikon sisään pikkuneitien syntymän muodossa ja pitkäikäisen perheenjäsenen poismenona. Kyllä, meille lemmikit ovat perheenjäseniä.
Kunnioitettavat 18 -vuotta ehti Dinolle kertyä mittariin, joista 16 vuotta sain minä olla sen elämässä mukana. Se oli siis täälä tilallamme  jo ennen kuin isännän kanssa ehdittiin tutustua, ostettiin tämä tila ja tulin tänne emännäksi.

Koskaan en ole ollut varsinaisesti kissaihminen, mutta tämä kissa oli jotain poikkeuksellisen erilaista. Niin fiksu ja ihmisystävällinen. Myöskin ainut kissa, joka elämässäni on omistuksessani ollut. Dinon avulla myös moni kissakammoinen ystäväni on oppinut jotain tärkeää kissojen sielunelämästä -itseni mukaan lukien.

Viimeiset yhteiset vuodet ihan extraa vaikean munuaisvian takia. Joka päiväinen tablettilääkitys auttoi kantamaan viimeiset vuodet välillä vaikeiden ja välillä helpompienkin aikojen ylitse ja nyt luultavasti munuaisten toiminta lopahti kokonaan.
Kuinka vaikeaa onkin tehdä se lopullinen päätös rakkaan lemmikin elämän lopettamisesta? No tottavieköön vaikeaa, vaikka sydämessään tietääkin sen olevan oikea ratkaisu. Tai toisaalta se oli helppoa, kun näki miten edellisenä päivänä vielä olosuhteisiin nähden hyvävointinen kissakaveri oli tullut tiensä päähän eikä sen huonoa oloa halunnut tässä vaiheessa pitkittää enään hetkeäkään.

Aamulla se liikkui puolelta toiselle hoippuen eikä enään maistunut ruokakaan. Ei edes normaalisti vastustamattomat herkkutikut tai leikkeleet. Kädestä sitä yritettiin syöttää, mutta ei se pystynyt edes pientä palaa yrityksestään huolimatta ottamaan.  Sohvalle jäi pyyhkeen päälle kiltisti viimeisiksi hetkeksi loikoilemaan. En tiedä aavistiko se tulevan, kun sohvalle istahtaessa tuli ihan kylkeeni kiinni nojailemaan, vaikka kyyneleitä tipahteli tasaisena virtana sen mustavalkoiseen turkkiin. Koitti hieman kehrätäkkin, mutta hengitys oli raskasta ja rohisevaa.

Välillä hengitti suu auki ja sen keuhkoihin oli ilmeisesti kerääntynyt nestettä. Siinä näki sitten heti että nyt oli koittanut päivä, jota oli jo kauan aikaa aikaisemmin saanut pelätä. Ei sitä auttanut kuin päästää rakas kissa mahdollisimman nopeasti kärsimyksistään ja kun isäntä oli asiasta täysin samaa mieltä, ei päätöstä jääty hetkeksikään pitkittämään.

Onneksi lapset olivat syysloman vietossa serkkujen luona  ja välttyivät pahimmalta tuskalta. Oli tästä jo aiemminkin ollut puhetta, että Dino ei välttämättä enään pitkään elä ja sen on kohta aika siirtyä kissojen taivaaseen joten asia ei sitten onneksi tullut lapsille täytenä yllätyksenä.

Niinpä kisuherra haudattiin oman tilan multaan ja isäntä taiteili meidän monta vuotta loistavana rotanloukkuna toimineelle karvakaverille ristin. Käytiin vielä iltakävelyllä viemässä hautapaikalle kynttilä. Kun lapset kotiutuivat reissusta, oli heilläkin kiirus päästä katsomaan Dinon hautaa. Pojat ottivat asian ihan hyvin, mutta pikkuneitiä itketti haudalla ja silmät kosteana yritettiin löytää vastaukset kaikkiin pientä mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Laitettiin terassille vielä lisäksi kynttilälyhdyt karvakaverin muistoa kunnioittamaan.

Tuntuu oudolta, että sohvalla kehräävää kattia ei enään ole. Monesti tulee illalla vielä mieleen, onko se saanut lääkkeen ja että pitää muistaa laittaa sille vielä ruoat, kun koirilla on aina iltaisin sisällä käydessään tapana puhdistaa huolelliseti sen ruokakupit.

Enää ei kuulu sohvalla vierestä kehräystä eikä naukumista kun pihalla huhuilee missä kisu piileksii. Eikä kukaan enään kehrää aamuisin sängyn jalkopäässä varpaita lämmittämässä. Dinolla oli tapana mennä joka ilta lasten kanssa yhdessä nukkumaan ja aamulla koko lapsijoukko ja kisu hipsivät meidän sänkyyn. Välillä mielessä kirosin sitä ahdasta fiilistä, mutta nyt onkin niin haikeaa kun yksi puuttuu joukosta.

Ikinä ei tule toista kissaa, joka pystyisi Dinon saappaita täyttämään.

Niinkuin näistä kuvistakin huomaa, oli tässä vielä kirkkaat ja eloisat silmät. Viimeisenä päivänä kipinä oli jo sammunut.

Nämä kuvat viime joululta. Kesällä 2015 en olisis sen enään uskokunut viime joulua näkevän, mutta tänne asti riitti vielä siinä virtaa ennen viimeisien hyvästien jättämistä. Jaksan ja haluan uskoa, että se sai elää onnellisen elämän perheessämme.

Lepää rauhassa rakas Dino!