Tammikuu mennä vilahti ennen kuin kunnolla ehti alkamaankaan. Helmikuun eka päivä oli oikein mukava aloittaa hieman kevyemmin  hernesopan merkeissä. Jos sitä vaikka nyt sais paremmalla otteella itseään niskasta kiinni kohti uusia tavoitteita.  Sen kuitenkin tiedän, että jonkinmoinen muutos on tapahduttava. Oma saamattomuus asian suhteen ärsyttää suunnattomasti. Lähes jokainen alkava vuosi alkaa jonkinlaisen elämäntaparemontin saattelemana. Välillä motivaatio kestää useammankin kuukauden, toisinaan ei pitkälle pötkitä. Aina ilman sokereita, hillittön päänsärky muutaman ensimmäisen  päivän. Tehokkaasti lähtee nesteitä poistumaan 10-15 kg ja hyvillä mielin jatketaan. Paino tippuu mukavasti kilon parin viikkovauhdilla. Sitten se tapahtuu... Kauhulla odotettu viikkopunnitus jolloin paino ole tippunut tiukasta noudatuksesta huolimatta yhtään. YHTÄÄN!!! Ja mun motivaatio haihtuu savuna ilmaan. Pari päivää jaksan vielä sitkuttaa mutta sitten en enää hillitse itseäni.  En ole varmaan ensimmäinen epäonnistunut laihduttaja enkä varmasti viimeinenkään. Mistä löytäisin sen innon, jolla onnistuin kerran niin hyvin?

1.jpg

Muistoissa vuosi 2007, jolloin pudotin painoa monen montakymmentä kiloa reilussa puolessa vuodessa. Silloin lähti helpolla kilot ja fiilis oli kertakaikkisen upea. Vaatekokokin pieneni huikeat 12 numeroa. Mitä sen eteen sitten tein? Juoksin koirien kanssa pitkin metsiä monta tuntia päivässä, kävin salilla ja vesijumpassa. Tein 500 vatsalihasliikettä JOKA päivä ja söin ENEMMÄN kuin koskaan ennen. Salaatteja, kasviksia ja kaikkea terveellistä. Niiden lisäksi kanaa, kalaa ja pihviä. Olin kokonaisen vuoden ilmaan minkäänlaista sokerista herkkua, eikä tuntunut missään. Olo oli tasapainoinen ja hyvä eikä mielitekoja ollut.

Kunnes raskauduin ja raskauduin ja vieläkerran raskauduin. Jokaisessa raskaudessa paino nousi reilusti. Toki niitä kiloja laitosellekkin jäi, mutta loput roikkuu sitkeästi ympärilläni. Nyt olisi aika tehdä muutoksia ja kaivaa motivaatio takaisin.

Miksei sama onnistuisi nyt? Ajanpuutteen vuoksi. Lasten syntymän jälkeen miehelle on jäänyt navetalla pääasiassa meidän molempien hommat. Toki ollaan navetalla usein lasten kanssa auttelemassa, mutta välillä varmasti enemmän edessä, kuin apuna. Jos tästä ampaisisin salille ja jättäisin lapset miehelle häneltä jäisi kaikki muut päivän työt tekemättä. Pystyy lasten kanssa toki monenlaista tekemäänkin, mutta vaikka lenkille lähtö kolmen kanssa on aika mahdotonta puuhaa. Pienin kulkee lenkillä mukana vielä rattaista katsellen, mutta 4 ja 6- vuotiaat ei pysy reippaassa kävelytahdissa mukana. Tällöin en koe lenkistä olevan minkäänlaista hyötyä. Jotain muuta on siis tilalle keksittävä. Salilla käymisen voi unohtaa samasta syystä.

Nyt vanhoista virheistäni oppineena päätin, että en ole niin ehdoton millekkään. Karpatessa en syönyt edes tomataatteja niissä olevan hiilarin vuoksi, korvasin kaiken vihreillä kasviksella ja lihalla. Pullat ja karkit sun muut paskahiilarit jätän suosiolla muille, mutta esimerkiksi ruisleippää tai kaurapuuroa voin aamupalaksi hiilareista huolimatta syödä. Muuten sitten kasvis -ja salaattipainoitteisesti.

Näillä eväillä helmikuuhun, katsotaan myöhemmin, onko tuloksia syntynyt.