Kun nyt tänne blogiin on tullut kaikenmoista vuodatettua, kerrotaanpa muutama muisto tästäkin...

Viime lauantaina isännyys lähti hartaasti odotettujen poutakelien saavuttua pellolle kaatamaan heinää ja minä puolestani pakkasin lapset autoon ja käänsin volkkarin nokan kohti Pihlajavettä. Pihlajavesi on paikka, jossa vietin lähes kaikki lomani lapsuusaikanani ja se todellakin on paikka, joka on onnistunut valtaamaan sydämestäni yhden palasen ikuisesti itselleen. Sinne oli päästävä aina kun mahdollista. Jo pienestä pitäen matkustin Pihlikselle yksikseni junalla Tampereelta ja mummu ja Ace olivat aina vastassa asemalla, vaikka joka kerta hieman jännittikin oliko aikataulut varmasti yhtenäiset. Aina oltiin hymyissä suin vastaassa ja kotiin lähdön koittaessa ei kyyneliltä vältytty.

Myöhemmin vietetiin aikaa lapsuudestani sen parhaimman kaverin kanssa myös täälä ja opeteltiin tanssimisen alkeet. Niin taipui valssit, humpat, jivet ja foxit joita sitten hyödynnettiin tehokkaasti ympäri suomea tanssilavoja koluten. Tanssista innostuneena käytiin muuten Tampereelta Kouherossa tanssimassa tanssibussin kyydillä, vaikka nykyisen puolisoni olemassaolosta ei ollut niihin aikoihin mitään tietoakaan.

Ja nyt  tämä yläpuolella näkyvä mökkitien näkymä sai saman ihanan, lapsuudesta tutun kutkutuksen aikaiseksi. Jo tätä ajaessa piti keskittyä olennaiseen, kun väkisin tuntui menevän roska silmään. Tiesin jo heti alkumetreillä, että tästä tulee hyvä päivä. Ja oikeassa olin.

BeFunky%20Collage5%2C7.jpg

Ihan nolostuttavan vähän sielä on tullut meidän perheen käytyä viimeisen kymmenen vuoden aikana, vaikka kotipihasta auton matkamittari nollattuna kilometrejä kertyi karvan vaille 80. Aina on olevinaan niin kiire. No tottahan se on, ettei kesällä kauniita (lue kuivia) kesäpäiviä pysty tuhlaamaan mihinkään, jos peltohommat ja rehunteko on vaiheessa. Onneksi itselleni ja lapsille koitui tuo viimeviikonloppuinen tilaisuus, vaikka isännän pääsyn estyessä hänen puolestaan se hieman harmittaakin. Lapsillakaan ei kummoisia muistikuvia paikasta ollut ja viimeksi käytiin silloin, kun neiti 4 vee oli noin puolen vuoden ikäinen, joten hänellä muistikuvista ei tietysti ollut rippeitäkään. Isännän kanssa joskus ennen kuin tämä nykyinen maatila ostettiin, silloin rakkauden alkuhuumassa vietettiin maalla useita viikkoja kesässä saunoen ja joessa polskien ja tikkiä pelaillen. Välillä ihmeteltiin joessa telmivää majavaa, marjastettiin ja maalisutejakin heilutettiin. Ihania ja niin rakkaita muistoja.

20170901syys%20015.jpg

Pihlajavedellä sijaitseva Kautun tila on isäni äidin kotitila. Vanha maalaistalo, jossa lypsettiin muutamaa lehmää ja tehtiin hevosella aikoinaan peltohommat, siis silloin tooooosi kauan sitten. Samassa paikassa tästä hetkestä pari vuosikymmentä taaksepäin, silloisena kaupunkilaistyttönä opin metsätöitä, hyötykasvien viljelyä, käsitöitä, ruoanlaittoa ja korttipelejä. Tikkiä ja marjapussia, joista viimeisen säännöistä ei ole minkään sortin mielikuvaa kuin se, että hyvä korttipeli oli kyseessä!  Ja nämä samat asiat ja mielenkiinto niitä kohtaan yhdistävät edelleen voimakkaasti minua ja nyt syyskuussa, kunnioitettavaa 80 vuoden rajapyykin taittavaa Marjatta-mummua tai kotoisemmin muoria. Itseasiassa joka ikinen kerta tänäkin päivänä, kun vaikka keitän kiisseliä, tulee ajat Pihliksellä mieleen. Sielä on aina kiisselikuppi pöydällä valmiina odottamassa herkuttelijoita. Ja lakkakiisseli saa ihanunudessaan ja tuoksullaan tuntemaan, kuin olisi paikan päällä parhaillaan. Tämä koettiin juuri siskon kanssa viime talvena, kun lakkakiisseli keitettiin ja käskin hänet laittamaan silmät kiinni ja miettimään missä ollaan. Osasi heti yhdistää tunteen historiaa havisevalle sukutilalle.

20170901syys%20013.jpg

Suvun vanhin ja nuorimmat edustajat

Paikka on nykyisin pääasiallisesti kesäkäytössä, vaikka huollettu pihamaa saattaisi muuta antaa ymmärtääkkin. Taitaa olla koko pitäjä nykyään niin hiljainen, että pienimmätkin kauppa-asiat täytyy käydä hoitamassa Haapavedellä tai Keuruulla.

BeFunky%20Collage5%2C1.jpg

Oli huvittavaakin huomata, miten erilaisena pihamiljöö on painunut lapsuusaikana mieleen. Silloin pihan nurmikenttä vaikutti valtavalta, samaten kuin tuvan takana oleva, hieman vajaan hehtaarin kokoinen peltoläntti. Nyt pitkästäaikaa kiertelin ja katselin maisemia erilaisella perspektiivillä ja ero lapsuusmuistoihin oli aika huikea. Onneksi nappasin kotoota lähtiessä järkkärin hoitolaukkuun, sillä ikuistin sillä paljon kuvia, joista muutaman nyt päädyin oheisen postauksen yhteydessä laittamaan tänne blogiinkin.

Alla näkyvä rakennus on entinen yhden hevosen ja muutaman lehmän ja lampaan yhdistetty karjasuoja. Kaippa sielä muutama sikakin muistikuvieni mukaan on aikanaan ollut. Päässä oli lapsuudessani sauna, kunnes uusi pihasauna syrjäytti sen muuhun käyttöön. Itselläni ole lapsuudessani tallissa iso kokoinen puuhevonen, jolla ratsastin innokkaasti kesäisin. Mummon mies, Ace sai hevosta puistaa persuksesta aina kyllästymiseen saakka, mutta kuka nyt paikallaan olevalla puuhevosella olisi jaksanut ratsastaa? :) Kiitos vaan Ace, kultaiset muistot on uhrautumisestasi vaikka takuulla sinulla olisi muutakin tekemistä ollut.

20170901syys%20019.jpg

Kun muutaman vuoden siitä kasvoin ja puuhevosella oli tullut ratsastettua riittävästi oli keksittävä uusia harrasteita, sillä hevosvillitys kävi kuumimmillaan. Vuokrattiin siskojen kanssa lähistöllä sijaitsevalta tallilta maalle kesäksi hevonen. Siitä kesästä vasta riemukkaat muistot jäi, kun jalkansa viime hetkellä teloneen lempeän suomenhevosruunan tilalle tuotiinkin hetki aiemmin ruunattu pikimusta arabialainen, joka teputteli pihassa ilmavin askelin kaula kauniisti kaarella. Sieraimetkin sillä ammotti pingispallon kokoisina reikinä puuskuttaen ja häntä oli usein kohti taivasta. Näin jälkikäteen ajatellen ei ollut ihan omiaan se hevonen nuorisolle vuokrattavaksi. Tosin jälkeenpäin kuultiin, että samoilla huudeilla oli pyörinyt samaan aikaan karhu, joka saattoi osasyynä olla hevosen lennokkaaseen askeltamiseen. No pääasia oli, ettei sen kanssa kukaan päässyt hengestään, vaikka maastolenkeiltä se viiletti kahtasataa suoraan talliin huolimatta siitä, oliko kyydissä ratsastaja sillä hetkellä vai ei. Ainekset sen kanssa olisi olleet valmiit mustelmia ja nirhaumia suurenpiinkiin trakedioihin.

No paluu historiasta taas nykypäivään. Yksi yhdistävä tekijä minulla ja muorilla on aina ollut intohimo kukkiin. Tosin oman pihan kukkaloisto jää aika vaatimattomaksi näiden rinnalla. Nykyään ei muorista taida olla enään kukkaoenkkeihin tonkimaan, mutta Ace on hoitanut hommat enemmän kuin mallikkaasti. Kyllä sitä kukkaloistoa katsellessa olisi vierähtänyt helposti pidenpikin puolituntinen. Suurimman daalian halkaisija lähenteli 25 senttiä ja voin kertoa, että ilmestys oli varsin vaikuttava.

BeFunky%20Collage.jpg

Siskojeni perheet ovat käyneet "maalla" vuosittain useanmankin kerran ja paikka on lapsillekin erityisen rakas. Nykyään mummun ja Acen kiireisenä pitää arvonsa tunteva kissi.

BeFunky%20Collage3.jpg

Täälä on hyvä olla ja olihan sen riemu ylimmillään kun serkut olivat myös paikalla.

BeFunky%20Collage2.jpg

Uusi ja vanha puoli. Vanhalla puolella elämää on vain vieraiden ollessa kuvioissa, mutta uudenpi puoli on lämpöisenä ympäri vuotisesti. Nyt en edes ehtinyt vintille vilkaisemaan, mutta melkoinen aarreaitta se oli jo nuoruudessani. Sielä on myös lapsuuden kodistani tavaroita ja meidän vanhoja leluja ja vaikka mitä pengottavaa, mutta aika vaan aina on rajallinen.

BeFunky%20Collage5%2C6.jpg

Tulitikuista rakennettu pienoismalli talosta oli aina lapsuudessa niin mielenkiintoinen, että leikkeihin se olisi ollut saatava. Onneksi muori piti päänsä ja edelleen se on olohuoneen hyllynpäällä koristeena.

20170901syys%20035.jpg

Kun nyt paikalle eksyttiin, oli "puoli sukua" sielä vastassa. Eli vaari ja siskoniperhe vauvojen kummitätineen.

BeFunky%20Collage5%2C5.jpg

Hain navetasta mummun vanhan lypsyjakkaran, jonka päällä Hilda ja Hulda saivat keikkua kuvattavana.

BeFunky%20Collage5%2C2.jpg20170901syys%20022.jpg20170901syys%20027.jpg

Tällä samalla pihanurmikolla myös kaksosia olevat isosiskoni juoksentelivat 80 -luvun alussa.

20170901syys%20023.jpg

Vanhanpuolen kamarista löytyi valokuvista kyhätty taulu, jossa näkyi muutama rivi tuttuja kasvoja. 3 vuotta vanhemmat isosiskoni ylimmillä riveillä ja minä alimmalla. Huh huh, minkälainen vaatemuoti on ollut tuohon aikaan suosittua. Vaalea se minäkin olen nuorena ollut, vaikka ajansaatossa karvat ovat tummenneetkin reilusti. Luulisin, että sama on edessä Rinkulalla.

21360805_10155581951089019_1517291513_n.

Aika kului kuin siivillä ja illan hämärtyessä oli aika sanoa haikeat hyvästit ja sulloutua autoon kotimatkaa varten. Kotimatkalla mietin niitä kaikkia hetiä, joita "pihliksellä" aikoinaan vietettiin. On tanssittu häitä ja surtu hautajaisissa. Kaikkein rakkainpina ehdottomasti muistot lukuisista Juhannuksista, joita sielä vietettiin useamman kymmenen ihmisen voimin. On myös soitettu ja laulettu paljon, mikä aikanaan saikin minut hakeutumaan 3- 9 luokkaan musiikkiluokalle. Jos tämä paikka ja nämä ihmiset eivät olisi niin vahvasti olleet elämässäni mukana, olisin tänä päivänä jäänyt hyvin paljosta paitsi.

Nykyään meillä kaikilla on jo omat elämät missä kenelläkin ja yhteisiin kekkereihin ei ole ollut Tapsa-vaarin 60vee synttäreitä lukuun ottamatta mahdollisuutta, mutta jotkut yhteiset juhlat olisi mukava viettää tuossa ympäristössä meidän nuorenpien emännöimänä. Mummu on niin monet juhlat järjestänyt, että nyt todellakin on meidän muiden vuoro järjestää kemut ja mummun vuoro olla ja nauttia!

20170901syys%20014.jpg

Kiitollisuus on nyt tunnetila, joka on hyvin vahvasti tätä kirjoittaessa esillä, eli kiitos Marjatta ja Ace. Pian taas nähdään!

Ja nyt heittäisin kysymyksen teille lukijat: Mikä on teille sellainen paikka, jossa teidän sielu lepää? Tai mistä paikasta syntyy erityisen tunteikkaat muistot? Onko se oma mökki, sukutila vai joku muu?

Ja huutakaahan isolla hep te kaikki, jotka kyseisen paikan tunnistaa!