Mistähän sitä aloittaisi. Jotain on kiva kirjoitella muistiin, sillä aina nämä ensiviikkojen tapahtumat painuvat nopeasti unholaan. Niin paljon mahtunut viimeiseen viikkoon, että oma pääkään ei meinaa kyydissä pysyä.

Tiistainaina 27.10 oli Gravidakäynti, jossa päädyttiin seuraavana päivänä tehtävään sektioon. Oli muuten jotenkin haikea hetki olla viimeistä kertaa käyrillä kuuntelemassa jumputusta, kun tiesi että nyt ollaan sitten viimeistä päivää raskaana. Koitin myös imeä niitä heiveröisiä liiketuntemuksia muistiin, mitä vatsasta enään tuntui. Pariin viikkoon kun kaksikko ei enää ollut melskannut entiseen tapaansa luultavasti tilanpuutteen vuoksi. Ja koska meidän lapsiluku on nyt täynnä, oli elämäni viimeinen päivä raskaana nyt hyvinkin lähellä loppuaan.

Toiveenahan oli normaali alatiesynnytys, mutta neiti A:n ollessa varvastarjonnassa napanuora ensimmäisenä tarjoutuvana osana oli päätös kauhukuvia synnyttävästä sektiosta kuitenkin helppo. Sektioaikaa aikaistettiin melkein viikolla, sillä ei otettu riskiä, että synnytys lähtisi käyntiin pitkän sairaalamatkan vuoksi kotona ja toisen vauvan liikkeet tuntuivat huonosti ja välillä ei ollenkaan. Ajeltiin Jyväskylässä synnärillä käyrillä monen monta kertaa viimeisen kahden viikon aikana.

k%C3%A4yr%C3%A4t.jpg

Siinä sitä lähdettiin isännän kanssa vielä hämmentynein mielin käymään kotona tietoisina siitä, että huomenna meidän innolla odottamat nyytit sitten vihdoin syntyisivät ja pääsisin samalla jo hyvissä ajoin laskeutuneesta vatsasta eroon. Koko illaksi riitti niin paljon tekemätöntä hommaa ja viimeistelyä, että ei paljon ehtinyt jännittämään tulevaa. Lapsille järjestyi hoitajat ja navettaan lomittajat, mahtavaa kerrassaan. Meillä oli tarkat ohjeet mitä illalla tulisi tehdä ja mitä piti jättää tekemättä. Tankkasin vettä kuin kameli aina keskiyöhön saakka, sillä tiesin janon olevan paljon kamalampaa kuin näläntunteen. Vasta illalla alkoi jännitys nousta hieman pintaan ja isännyys painui nukkumaan ja minä jäin vielä ihmettelemään huomista. En kertonut seuraavan päivän tapahtumista kuin muutamalle ihmiselle. Aamuyöllä herätys oli jo neljän aikaan ja otettiin suunnaksi Keski-suomen keskussairaalan operatiivinen yksikkö.

Vaatteiden vaihtoa, alkuhaastattelua ja odottelua. Viime hetken tarkastus ultralla tulokkaiden asennoista ja sykkeistä ja vihdoin saliin. Salissa porukkaa oli yli 20, joista ainakin kaksi oli harjoittelijaa. Alkuvalmisteluja oli monenlaisia verenpaineiden ja -sokereidenmittauksista, selän ja vatsan desinfiointiin ja katetrin laittoon. Hieman odoteltiin anestesialääkärin saapumista ja sen jälkeen tuli kiirellinen tieto imukuppisynnytyksestä, jonka lopputulosta odoteltiin vielä parisen kymmentä minuuttia. Puudutuksen laitto meni ekalla kertaa oikeaan paikkaan, tai ainakin siihen uskoon jäätiin. Jalat puutuivat kokonaan ja vatsakin ihan alhaalta. Alkuviiltoa en tuntenut, mutta sen jälkeen kaiken muun. Isännyys oli pitämässä kädestäni kiinni kunnes vauvat oli minuutin välein saatettu pihalle ja puoliso sitten lähti vauvojen mukaan toisaalle odottelemaan minun kokoon kursimista ja heräämöstä pääsemistä. Siihen vierähtikin useampi tunti. Miehen poistumisesta alkoikin yksi elämäni pahimmista painajaisista, sillä puudutuksen teho ei riittänyt alkuunkaan vaan tunsin kaiken. Oksensin kivusta ja yritin huutaa apua, mutta heikoin tuloksin haukoin henkeä naamari kasvoilla. Laittoivat joitain hetken kestäviä nukutuksia, eli "humautuksia" ja valtavan määrän kipulääkkeitä. Ylivenynyt kohtu oli vielä kaiken lisäksi tehnyt kiinnikkeitä joka puolelle, joita sitten joutuivat käsin irrottelemaan ja voin kertoa ettei ollut mikään kivuton kokemus. Elävältä teurastus paremminkin ja varmaan pitkään tulen painimaan niiden mielikuvien kanssa, joita silloin sain kokea. Kuvittelin, etten tulisi hengissä tilanteesta selviämään ja että näkisinkö ollenkaan vauvoja vai loppuisiko kaikki siihen hetkeen. Ei ollut myöskään mukava mielikuva ajatella puolisoa viiden lapsen yksinhuoltajana. Kaikkea sitä kuulkaa siinä hetkessä mielessä liikkui, kun kuvitteli kuolevansa siihen tilanteeseen. Operaatio tuntui vaan kestävän ja kestävän ja lopuksi spinaalinkin vähäinen teho loppui ennen kiinniompelua.

0000000000000000000000000000000000000000

Helpotus oli valtava, kun loppujen lopuksi sänkyä lähdettiin rullaamaan kohti heräämöä. Jo sinne tuli anestesialääkäri juttelemaan tapahtuneesta ja kyselemään vointia. Mikä tärkeintä, pikkuiset kuitenkin hyvän kokoisia kaksosiksi ja molemmilla kaikki hyvin. Happikaappiin lähti toinen tunniksi ja toinen suoraan isän iholle ihokontaktiin.

Isännyys vietti siis vauvojen kanssa heidän elämänsä ensihetket. Heräämöstä minäkin vihdoin viimein pääsin osastolle tapaamaan uusia tulokkaita ja onnellista isää. Oltiin toivottu perhehuonetta, mutta osasto oli jokaista paikkaa myöten täynnä. Kuitenkin meillä kävi hyvä tuuri ja saatiin yhden hengen huone, jonne isännelle tuotiin patja yöpymistä varten ja saatiin olla koko sairaalassa oloaika neljästään.

vauva11.jpg

En ollut koskaan itse nähnyt yhtä pientä vauvaa ja pieniä ne meidän muiden lapsien syntymäpainoihin verrattuna olivatkin. Ihokontaktia, syömään opettelua ja maidonnousun odotusta. Itse olin kyllä niin kipeä leikkauksesta, että pelkkä hengittäminenkin oli täyttä työtä ja tuskaa. Vasta seuraavana päivänä pääsin käymään jaloillani ja olin kyllä kipeämpi kuin koskaan ennen, aivan kuin jyrän alle jäänyt. Kaikki tarjotut särkylääkkeet jouduin syömään vaikka normaalisti niin lääkevastainen olenkin. Erilaisia pitkä -ja lyhytvaikkutteisia nappeja, banadolit ja buranat mukaanlukien tuli syötyä muutaman päivän aikana enemmän kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen yhteensä. Vaikka koskaan en tule enää synnyttämäänkään, niin rehti alatiesynnytys kokemuksena oli sen miljoona kertaa parempi kuin sektio. Tässä tapauksessa tosin leikkaus oli ainut vaihtoehto, mutta karvas maku siitä kyllä jäi.

Kaiken lisäksi sai seuraavat viikot jännittää sectiohaavan parantumisesta, sillä leikkaushaavat minulla paranee kokemusten jälkeen huonosti. Sain haavan päälle leikkauksessa kiinnitetyn alipainetta haavaan aihauttavan Picon, jonka tehtävänä oli edistää haavan paranemista.  Siitä tulikin hyvä kaveri ekan viikon ajaksi. Muutaman kerran sen olemassa olon unohti ja se tipahti lattialle tai jäi johonkin kiinni ja letkut irtosi liitoksistaa. Kyllä tulikin vipinää kinttuihin sen alkaessa murista toimimattomuuttaan ja letkuja kiinniteltiin takaisin hyvinkin vikkelästi.

IMG_5804.jpg

0000000vaavit.jpg

Kivuista ja rankasta kokemuksesta huolimatta lopputulos oli mitä mahtavin. Oltiin kyllä molemmat suunnattoman onnellisia ja kiitollisia kahdesta täydellisestä pikkuneidistä. Tuntuu vieläkin ihmeellisesltä, että saatiin kokea tällainen ihme meidän perheessä.

vauvat.jpg

"Maailmalle olet vain joku, mutta meille koko maailma."vauva1.jpg

Saman syntymäpäivän samaisessa sairaalassa sai meidän prinsrenssojen lisäksi 11 muutakin vauvaa.

syntyneet%20vauvat.jpg

vauvat1.jpg

Lääkärintarkastuksessa toisella selvisi pieni sivuääni sydämessä. Se poiki vielä samalle illalle sydämen tarkemman ultrausreissun. Siinä selvisi reikä ja hapetusarvojen laskua, joten toinen naperoista lähti teholle valvontaan muutamaksi tunniksi. Miten pieni ja surkea näky hän siellä kaapissa olikaan letkujen ja monitorien keskellä.

teho.jpg

Nyt oli minullakin pakottava syy kivuista huolimatta kömpiä sängystä ylös ja raahautua seinistä tukea kiinni pitäen teholle vauvaa katsomaan. Kaikki kuitenkin hyvin ja illalla saatiin neiti B:kin hakea meidän kanssa vielä samaan huoneeseen. Voin kertoa että hymy oli herkässä, kun mistään sen vakavammasta ei ollut kyse.

Seuraavana päivänä päästiinkin uuden lääkärintarkastuksen jälkeen kotiutumaan. Yhden vuorokauden aikana reikä oli umpeutunut  ja meille "näytettiin"  vihreää valoa kotiinlähdön puolesta. Aika terhakoita tapauksia olivat kumpainenkin ensi hetkistä lähtien. Tässä jo oltiin lähtöpuuhissa omissa vaatteissa.

Ruusu.jpg

Raita.jpg

Kyllä se vaan kummasti jännitti lähteä vauvojen kanssa kotiin, vaikka eihän tämä meille suinkaan eka kerta ollutkaan. Kaikki lähti kuitenkin sujuvasti käyntiin ja vastaanotto kotona oli maailman paras.